I’m sorry I missed you, I had a secret meeting in the basement of my brain

Olen alkanut vakaasti epäillä tulevani oikeaksi hulluksi. En ole ehkä koskaan tuntenut olevani näin irtonainen elämästäni. Tahtoisin jättää kaiken taakseni, mutta en tiedä uskallanko. Hyppy tyhjyyteen houkuttaa, mutta ihan yhtä hyvin se saattaa olla minun loppuni kuin pelastukseni.

Tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi, tunteettomaksi robottimaiseksi idiootiksi. Yhtäkkiä minusta tuntuukin, että en rakasta enää poikaystävääni. En ainakaan tarpeeksi. Kaipaan vapautta enemmän kuin mitään.

Aikaa, jolloin kukaan ei keskeytä ajatuksiani tai vaadi minua pysymään rinnallaan, kun mieleni ja kehoni tahtoo vaeltaa. Haluan matkustaa yöjunissa ja suudella kauniita miehiä, jotka eivät jää perääni roikkumaan. Tahdon kirjoittaa koko yön ja aamun, nukkua päivän.

Olen siis tulossa hulluksi:  jättämässä poikaystäväni, lapsihaaveeni, turvallisen valmiiksi kirjoitetun hyvän elämäni.  En vielä tänään, mutta näinä viikkoina.

Saatan vihata itseäni jos teen sen, saatan rakastaa. Saatan kadottaa, tai löytää paljon enemmän kuin uskalsin toivoa. Minä en enää tiedä, minä en enää tosiaankaan tiedä mitä täällä tapahtuu.