Make it work

Mulla on hurja kevät tulossa opiskelun suhteen. Niin paljon tekemistä, että ahdisti eilen paniikkikohtaukseen asti. Useita tunteja meni siinä rajalla, että ahdistukseen kuoleminen tuntui todennäköiseltä. Pärjään sen tunteen kanssa jotenkuten, eikä mulla ole varsinaisesti diagnosoitu paniikkihäiriötä. Luulen, että se on mun kehon tapa huomauttaa mulle, että olemassa on vaara ylikuormittua.

Mä en jaksa tehdä yhtä paljon kuin muut samanikäiset opiskelijat, ns. normaalit. Tunnen siitä syyllisyyttä ja yritän kuitenkin, kunnes kaadun maahan viikoiksi, lamaantuneena taakasta. Tiedän, että se on älytöntä. Mun pitäisi vaatia itseltäni vähemmän. Olenhan kipeä, masentunut. Tunnen silti itseni helposti laiskaksi ja turhaksi. Tunnen, ettei minulla ole merkitystä eikä oikeutta. Ettei masennusta lasketa, että siitä voi vaan nousta irralliseksi ja tehdä työnsä kunnialla alusta loppuun. Että voi lakata vaan olemasta turpa rullalla.

Mutta se ei ole suurin ongelma masentuneena, että on surumielinen. Kyllä mä pystyn esiintymään reippaana ja iloisenakin koulupäivän ajan.  Sellaisen päivän jälkeen kun tulen kotiin, luhistun kuitenkin sänkyyn täydellisen uupuneena. Olen ihan tosissani. En suurentele asiaa hippuakaan. Kykenen tuijottamaan yksinkertaisia tv-sarjoja tai itkemään hiljaa peiton alla. Kaikki vaikuttaa mustalta, toivottomalta. Tuo toivottomuus ja loputon väsymys, joka muistuttaa enemmän lamaantumista, ovat mielestäni masennuksen todellisia haittoja. Melankolisuus on osa luonnettani, ei se minua pelota. Jumiutuminen on pahempaa, tahmeuden tunne, elämän ohitse lipuminen.

En totta puhuen muista paljoakaan viime vuosista. Ehkä siksi etten ole osallistunut sellaiseen tekemiseen mistä ihmisille yleensä jää muistoja, ehkä koska kaikki ympärillä tapahtuva näyttää tapahtuvan harmaan harson takana. Tahtoisin kyllä, elää tässä hetkessä. Kuinka sen sitten tekisin?

Hetki ei saisi olla kovin vastenmielinen, jotta haluaisin olla osa sitä, pyrkisin sitä kohti. Minulta vaaditaan kuitenkin tiettyjä asioita: koulutyössä edistymistä, kodin puhtaanapitämistä, tulojeni mukaan elämistä. Jokainen noista tuntuu yksistään jo koko tämän hetken täyttävältä haasteelta. En voi siis vaatia itseltäni täydellisyyttä. Ehkä tarvitsen palkitsemisohjelman ja rutiineja. Niin lapselliselta kuin se tuntuukin, mutta ehkä sillä saisin kuriin tietyn leijumisen ja kuulumattomuuden tunteen.

Mitä voin siis vaatia? Mitä minä jaksan tehdä?

Uskoisin, että kuusi tuntia päivittäin on jaksamiseni rajoissa järkevä työskentelyaika. Sen jälkeen jaksan vielä tehdä jotain mukavaa, jotain joka nollaa suorittamistani ja antaa voimia jatkaa.

Täytyy miettiä mitä se on. Tämä asia on toinen, mikä masentuneella ihmisellä hämärtyy: ei enää tiedä mistä nauttii, koska nautinto on niin laimeaa, toisinaan jopa olematonta.